Ahkeraa kielenopiskelua ja hienoista koti-ikävää

Kirjoittelin viime kerralla ranskan opiskelustani ja siitä, että olen menossa kurssille. Nyt kurssia on kestänyt jo pari viikkoa, ja se on osaltani hyvässä vauhdissa. Ensimmäiset pari kertaa tuntui siltä, että olen aivan väärän tason kurssilla enkä ymmärrä yhtään mitään. Nopeasti kuitenkin pääsin mukaan ja totuin yksikieliseen opiskeluun. 

Samalla tavalla olen itse opettanut monet vuodet suomea yksikielisesti ilman mitään apukieliä. Metodit, joita me käytämme Suomessa suomen opiskelussa ja joita he käyttävät Luxemburgissa ranskan opiskelussa, ovat erittäin samanlaiset. Opetuksessa keskitytään kommunikaatioon: tehdään paljon keskusteluharjoituksia, kysytään ja vastataan, jutellaan kolmen hengen ryhmässä, puhutaan parin kanssa viikonlopusta ja niin edelleen. 

Omana lukioaikanani opetus taas oli hyvin erityyppistä, ja tuolloisen metodin takia oma ehdoton vahvuuteni ranskan kielessä on kieliopin taitaminen. Osaan ja jopa muistan uskomattomia nippelimäisen pieniä asioita epäsäännöllisten verbien taivutuksesta ynnä muusta sellaisesta. Mutta en juuri osaa puhua. Myös kuullun ymmärtäminen on erittäin vaikeaa. 

Onneksi nykyinen kurssini auttaa minua hyvin eteenpäin suullisessa kielitaidossa. Kurssin päätteeksi meillä on vain yksi testi: suullinen testi. Muita osa-alueita (kirjoittaminen ja luetun ymmärtäminen) arvioidaan jatkuvasti koko kurssin ajan. 

Kurssikaverini ovat kotoisin eri maista: Syyriasta, Vietnamista, Kolumbiasta, Japanista, Makedoniasta, Turkista, Romaniasta, Irakista ja Albaniasta. Kurssilla on 18 opiskelijaa. Opettaja on ranskalainen, ja todella mahtava! Itse olen aktiivinen: vain ensimmäiset pari kertaa piilouduin pulpettiin (älä kysy minulta, älä kysy minulta!), mutta nyt vastailen opettajalle jo ihan vapaaehtoisena. 

Täällä on edelleen kesä: tälläkin hetkellä aurinkoista ja yli 20 astetta. Ensi viikolla ilmeisesti viilenee ja alkaa tulla syksy. Aiemmin kirjoittelin jatkuvista sateista, mutta nyt ei ole sadellut moneen viikkoon lainkaan.

Edellisviikonloppuna kävimme Brysselissä Onnin ja Markon kanssa. Tykkäsimme kovasti kaupungista: loputtomasti suklaata, simpukoita ja ranskalaisia (eli oikeammin belgialaisia), hyviä oluita, pissaavia patsaita ja hienoja rakennuksia. Valitettavasti junayhteys on surkea: matka kesti lähes neljä tuntia ja juna pysähtyi jokaisella belgialaisella asemalla. Outoa, että kenelläkään ei ole ollut intressiä laittaa tuota junayhteyttä kuntoon.

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä hienoinen koti-ikävä on vallannut minut. Onni on sairaana, onneksi vain tavallista flunssaa, mutta lapsilla se aina kestää kauan. Onneksi Marko voi tehdä tarvittaessa osan päivää etätöitä kotona, jotta pääsen itse kurssilleni. 

Itsellänikin on ollut terveyshuolia: se polvi ei ikinä kunnolla parantunut, ja lisäksi myös kyynärnivel alkoi turvota. Vanhat kymmenen vuoden takaiset reumavaivat ovat palanneet, juuri nyt, juuri täällä. Viime aikoina olen juossut lääkärissä ja laboratoriossa. Nestettä on poistettu ja kortisonia pistetty. 

Toivotaan, että oireet helpottavat ja normaali elämä voisi jatkua. Terveyden merkitys on jännä juttu: niin niin tärkeä mutta sen tärkeyden huomaa aina vain silloin, kun terveyden menettää.